Supermarine Spitfire


Supermarine Spitfire tai lyhyemmin pelkässä muodossa Spitfire tunnettu hävittäjä on eräs tunnistetuimpia toisen maailmansodan aikaisia lentokoneita maailmassa. Spitfire oli eniten tuotettu ja yksi strategisesti merkittävimpiä britannialaisia hävittäjiä toisessa maailmansodassa. Spitfire saavutti kunniaa voitoistaan varsinkin erityisesti vuosina 1940–1941 käydyissä Battle of Britain -ilmataisteluissa yhdessä Hawker Hurricanen kanssa. Hävittäjä oli mukana kaikilla toisen maailmansodan näyttämöillä ja siitä tuotettiin enemmän erilaisia muunnelmia kuin mistään muusta britannialaisesta lentokoneesta.

Uuden hävittäjämallin tarve

Vuonna 1934 Ison-Britannian ilmailuministeriö haki uutta korkean suorituskyvyn hävittäjämallia, johon piti asentaa aseistukseksi kahdeksan siipiin kiinnitettävää 7,7 millimetrin konekivääriä. Tähän haasteeseen vastasi Supermarine Ltd.:n Reginald Mitchell, joka oli aiemmin saavuttanut arvostettuja palkintoja 1920-luvulla suunnittelemillaan vesitasoilla, joista eräs malli oli saavuttanut maailmanennätysnopeuden 574 km/h vuonna 1929. Spitfiren suunnittelu lähti suoraan näiden aiempien mallien pohjalta. Hävittäjä rakennettiin 1 000-hevosvoimaisen 12-sylinterisen nestejäähdytteisen Rolls-Royce PV-12 ”Merlin” -moottorin ympärille.

Ensimmäinen lento Spitfirellä lennettiin vuonna maaliskuussa 1935. Koneen suorituskyky ja lento-ominaisuudet olivat erinomaiset, ja koneen toimitukset Britannian kuninkaallisille ilmavoimille aloitettiin kesäkuussa 1938. Spitfiren suunnittelu erosi merkittävästi Hurricanesta, koneessa oli alumiinirunko ja sen taidokkaasti suunnitellut siivet, jotka takasivat yhdessä kaksivaiheisella turboahtimella varustettujen Merlin-moottoreiden kanssa hävittäjälle poikkeuksellisen suorituskyvyn korkeallakin lennettäessä.

Battle of Britain

Ehkä kaikkein kuuluisammassa konemallissa, eli Battle of Britain -taisteluun osallistuneessa Spitfire-versiossa oli 1 030 hevosvoiman Merlin-moottori. Koneen siipien kärkiväli oli 11,2 metriä, koneen pituus oli 9,1 metriä ja se saavutti 580 km/h nopeuden. Koneen suurin lentokorkeus oli 10 400 metriä. Näillä lukemilla Spitfire päihitti kovimman saksalaisen vastustajansa Messerschmitt Bf 109:n nopeuden sekä lentokorkeuden (Messerchmittillä 4 600 metriä), liikehdintäkyvyltään koneet vastasivat toisiaan. Näin ollen Spitfiret lähetettiin yleensä saksalaisten hävittäjien kimppuun, kun taas hitaammat Hurricanet suunnattiin pommikoneita vastaan. Battle of Britain -taisteluun osallistui Spitfirejä enemmän Hurricaneja, jotka pudottivat lukumäärällisesti myös enemmän viholliskoneita, mutta Spitfire-hävittäjien ylivoimaiset korkean lentokorkeuden ominaisuudet on kuitenkin nähty yleisesti merkityksellisenä ansiona taistelun voittamiselle.

Supermarinen tehdas kehitti sodan edetessä koko ajan kyvykkäämpiä Spitfire-versioita, joiden voimanlähteeksi tuli yhä tehokkaampia Merlin-moottoreita. Siipien konekiväärien tilalle asennettiin 20 millimetrin automaattiset konetykit. Sodan loppuun mennessä erilaisia versioita hävittäjästä oli rakennettu jo yli kaksikymmentä. Tehokkaimmat Merlin-moottorit olivat 1 760-hevosvoimaisia. Saksalaisten Focke-Wulf Fw 190 ohitti käyttöönottovuonnaan 1941 Spitfiren moottorin tehokkuudessa, mutta seuraavina vuosina tuotetut Spitfire-mallit ottivat jälleen kärkipaikan.

Spitfiret säilyttivät koko sodan ajan asemansa ensisijaisina ilmataisteluhävittäjinä. Muun muassa Sisilian ja Normandian taisteluissa Spitfiret auttoivat saavuttamaan ilmaherruuden. Osa hävittäjistä valjastettiin myös pommituskäyttöön, jolloin koneen rungon alla pystyttiin kuljettamaan yhtä 115 kg tai 230 kg pommia sekä kummankin siiven alla yhtä 115 kg pommia.

Monipuolinen hävittäjä

Eräs merkittävimmistä vaikutuksista liittoutuneiden voitolle Spitfirellä oli sen käyttö tiedustelukoneena vuodesta 1941 lähtien. Ylivoimaisen suuren lentokorkeuden myötä koneella voitiin tehdä tiedustelulentoja ilman vastarintaa, ja siipien konekiväärien tilalle asennettujen ylimääräisten polttoainesäiliöiden ansiosta Spitfiret pystyivät tiedustelemaan läntisen Saksan maastoa brittitukikohdista.

Vuoden 1943 loppupuolella vähitellen käyttöön otettujen Spitfire-hävittäjien uudet Rolls-Royce Griffon -moottorit kykenivät tuottamaan jopa 2 050 hevosvoimaa ja ne saavuttivat jopa 710 km/h huippunopeuden sekä jopa 12 200 metrin lentokorkeuden. Tätä mallia käytettiin ampumaan alas saksalaisten uusia lentäviksi pommeiksi nimitettyjä V-1-ohjuksia.

Spitfirestä tehtiin myös kuninkaallisen laivaston Seafireksi nimittämiä versioita lentotukialuksilta käytettäväksi kesäkuusta 1942 alkaen. Näissä malleissa oli vahvistettu takarunko ja peräosaan asennettu koukku lentotukialukselle laskeutumista varten. Spitfireä käytettiin mereltä Maltan, Pohjois-Afrikan ja Italian puolustuksessa. Spitfiren valmistus lopetettiin vuonna 1947, jolloin kaikkia koneen versioita oli valmistettu yhteensä 20 334 kappaletta.